NÄKÖKULMA: Alueiden eriarvoistumista ehkäistään investoimalla ihmisiin
Asuinalueet ovat jakautuneet pieni- ja suurituloisiin entistä selvemmin, ja pienituloisuus on yleistynyt erityisesti jo valmiiksi pienituloisilla alueilla. Erityisen nopeaa kehitys on ollut 1970–1990-luvulla rakennetuilla alueilla. Kaupunkien sosioekonominen eriytyminen on voimistunut kaikkialla Euroopassa viimeisen parin vuosikymmenen aikana, ja viimeaikaiset tutkimukset osoittavat niin sosioekonomisen kuin etnisen segregaation vahvistuneen myös Suomessa.
Kaupunkien sisäinen sosioekonominen segregaatio on seuraus tulonjaon, työllisyyden, koulutuksen ja hyvinvoinnissa epätasaisesta jakautumisesta ja näiden erojen paikantumisesta asuntomarkkinoiden ja asuntotuotannon vaikutuksesta kaupunkien eri alueille. Erot tuloissa, työllisyydessä, koulutuksessa ja terveydessä sekä palveluihin pääsyssä vaikuttavat ihmisten toimintamahdollisuuksiin monilla elämän alueilla, ja nämä erot voimistavat kaupunkien sisäistä eriytymistä.
Asuinalueiden pienituloisuus liittyy vahvasti asuinalueiden kerrostalovaltaisuuteen ja suureen ARA-vuokra-asuntojen osuuteen. Pienituloisuuden vahvistumisen taustalla vaikuttavat osaltaan niin alueiden vetovoiman heikentyminen ja muuttoliike kuin alueella pysyvien asukkaiden tilanteiden muutokset. Myös asumisen hinnalla on merkitystä. Mitä kalliimpaa asuminen on, sitä pienemmät mahdollisuudet pieni- ja keskituloisilla kotitalouksilla on valita asumismuotonsa ja asuinalueensa.
Osattomuus hyvinvoinnista (tulot, työllisyys, koulutus, terveys) keskittyy usein tietyille asuntomarkkina-asemaltaan heikommille alueille. Erot esimerkiksi oppimistuloksissa ja terveydessä ovat kasvaneet niin yksilöiden kuin kaupungin eri osien välillä. Tutkimukset antavat viitteitä siitä, että pienituloisimmilla alueilla paitsi liikutaan vähemmän, näiltä alueilta myös liikutaan vähemmän muualle kaupunkiin – ja tämä koskee myös nuoria ikäryhmiä.
Kaikilla tulee olla oikeus terveelliseen, turvalliseen ja viihtyisään asuinympäristöön. Näiden tavoitteiden toteutumista on tärkeää edistää erityisesti sosioekonomisesti heikoimmilla alueilla, jotta asuinympäristö ei vahvista kaupunginosien välistä segregaatiota.
Alueiden vetovoiman säilyttämiseksi tarvitaan rakennusten kunnostamista, ympäristön viihtyisyyden ja toimivuuden kehittämistä sekä palveluja; erityisesti koululla on suuri merkitys alueen houkuttelevuudelle. Samalla tarvitaan yhteyksiä muuhun kaupunkiin, siis toimivia jalankulun, pyöräilyn ja joukkoliikenteen yhteyksiä – ja joukkoliikenteen kohtuullista hinnoittelua niin, että kaikilla on aito mahdollisuus joukkoliikenteen käyttöön.
Asuinympäristöjen kehittäminen ei kuitenkaan yksin riitä, vaikka se parantaa tutkitusti ihmisten tyytyväisyyttä asuinalueeseensa. Pelkkä lähiöiden kunnostamisen ei paranna heikoimpien asuinalueiden alkuperäisten asukkaiden sosiaalista ja taloudellista asemaa, vaikka juuri tämän tulisi olla kehittämisen keskeinen tavoite. Helposti astutaan keskiarvojen harhaan, ja alueen lukujen parantuessa ajatellaan myös asukkaiden tilanteen parantuneen.
Asuinalueiden eriytyminen on tulojen ja hyvinvoinnin epätasa-arvoisen jakautumisen seuraus, ei sen syy. Segregaatiota ehkäistään tehokkaimmin puuttumalla sen perussyihin – ja investoimalla ihmisiin: hyvinvointiin, työmahdollisuuksiin, kotoutumiseen ja koulutukseen. Erityisesti koulutukseen ja ihmisten yhdenvertaisiin mahdollisuuksiin panostaminen on tärkeää – tulokset tosin saattavat näkyä vasta sukupolven päästä.
Jaana Nevalainen
Ympäristöneuvos
Ympäristöministeriö