KOLUMNI: Kohtuullisia asumiskustannuksia pitää pystyä mittaamaan paremmin
“What gets measured gets improved” toteaa ihmisoikeuksien toteutumista mittaava Human rights measurement initiative twiitissään. Vaikka pelkillä indikaattoreilla ei maailmaa parannetakaan, väite paljastaa mittaamisen keskeisyyden politiikanteossa: valitsemamme mittarit ovat keskeisiä huomion suuntaamisessa sinne, mitä politiikkatoimilla halutaan saavuttaa. Tämä pätee myös kohtuuhintaisen asumisen edistämiseen.
Kohtuuhintaisessa asumisessa on kyse ihmisistä: mitä asuminen maksaa suhteessa käytettävissä oleviin tuloihin, ja vastaako sen laatu asukkaan tarpeita tai yhteiskunnallisia käsityksiä riittävän hyvästä asumistasosta.
Kun katsoo suomalaisen asuntopolitiikan mittareita, piirtyy kuva kovin rakennuskeskeisestä lähestymistavasta kohtuuhintaisuuteen. Julkinen valta seuraa valmistuneita asuntoja, tuettujen vuokra-asuntojen tuotantoa, tonttivarantoa, kaavoituksen volyymiä ja asuntojen hintojen sekä vuokrien kehittymistä.
Sen sijaan kohtuullisia asumiskustannuksia suhteessa tuloihin määritellään ja mitataan politiikan seurannassa olemattomasti. Tämä on myös yksi kohtuuhintaisen asumisen käsitteen sekavuuden ilmentymä.
Yksi keino selventää käsitettä olisi muodostaa täsmällisemmin asuntopolitiikan tavoitteita ilmentäviä mittareita.
Mittareiden tärkeydestä kirjoittavat myös Julie Lawson, Michelle Norris ja Holger Wallbaum tuoreessa UNECEn julkaisussa #Housing2030. Siinä luodataan ratkaisukeinoja kohtuuhintaisen asumisen edistämiseen. Selkeiden mittareiden määrittely ja seuranta kuvataan tärkeänä asuntopoliittisena työkaluna asumisoikeuksien edistämisessä.
Kirjoittajat sitovat kohtuulliset asumiskustannukset osaksi laajempaa asumisen standardien määrittelyä. Tähän kuuluvat esimerkiksi asumisen jatkuvuuden turvaaminen, palveluiden saatavuus, asuinkelpoisuus ja sopiva sijainti.
Myös tässä julkaisussa myönnetään, että asumiskustannusten mittaaminen on kiusallisen moniulotteista. Siinä joutuu ottamaan kantaa muun muassa lämmitys- ja energiakuluihin, hallintasuhteiden eroihin, kotitalouksien yksilöllisiin tarpeisiin ja asunnon sijaintiin liittyviin tekijöihin.
Kaiken lisäksi yksi indikaattori ei edes riitä.
Esimerkiksi WHO:n suositus mitata asumiskustannuksia sisältää neljä eri indikaattoria. Ne mittaavat muun muassa asumismeno-osuuksia ja subjektiivisia käsityksiä asumisen kalleudesta eri tavoin.
Vaikka yksi kaiken kattava indikaattori – kuten esimerkiksi paljon käytetty 40 % tuloista – houkuttelee yksinkertaisuudessaan, se sivuuttaa olennaisia nyansseja. Erilaisten kotitalouksien tilanteet ja tulonjako eivät tule huomioiduksi tai mittakaava voi olla liian suuri. Esimerkiksi yksi koko maan kattava indikaattori sivuuttaa täysin paikalliset erot, jotka ovat asumisessa keskeisiä.
Onneksi kohtuullisten asumiskustannusten mittaamisesta löytyy mukavasti kirjallisuutta. Esimerkkejä löytyy vaikkapa Lawsonin ja kumppaneiden selvityksestä, mutta kuten he myös sivuavat, mittaaminen voi kilpistyä datan saatavuuteen, ja vaatia ponnisteluja eri maiden tilastonikkareilta.
Lopuksi on hyvä muistaa, että mitataan meillä muitakin moniulotteisia asioita, kuten köyhyyttä, tuloeroja tai koronapandemiaa. Niidenkin kohdalla olemme oppineet, ettei yhdellä numerolla vielä kovin pitkälle pötkitä.
Elina Sutela
Väitöskirjatutkija, VTM
Sosiaalipolitiikka, Turun yliopisto
Teksti julkaistiin ensimmäisenä A-Kruunun asiantuntijablogissa.